LARRY MCCRAY – Blues Without You
(KTBA 92651)
Näin Larry McCrayn viimeksi keikalla Chicagon Kingston Minesissa 2019. Tuolloin artisti ja hänen funky bändinsä vetivät todella hienon keikan täpötäydelle klubiyleisölle. Vakavan sairauden selätettyään mies tuntui olevan elämänsä vireessä. Mieleeni tuli jo silloin, että parhaassa luomisvoimassaan oleva McCray pitäisi saada studioon ja mielellään osaavan tuottajan sekä kunnon levy-yhtiön kera. Levytykset ovat 2000-luvulla olleet harvassa. Viimeisimmät tuotokset ”Live At Interstate 75” (2006), ”Larry McCray” (2007) sekä ”The Gibson Sessions” (2014) ovat harvinaisia ja vaikeasti hankittavissa. Samoin esim. Spotifyn valikoima McCrayn levytysten suhteen on suorastaan surkea.
Joskus ihmeitä kuitenkin tapahtuu! Yksi vuoden miellyttävimmistä yllätyksistä itselleni oli McCrayn uuden studio-LP:n, ”Blues Without You” ilmestyminen. Tämän projektin alkuunpanijana oli kitaristi-laulaja Joe Bonamassa, joka myös toimi Josh Smithin kanssa levyn tuottajana. Kiekko on julkaistu Bonamassan Keepin’ The Blues Alive -merkin suojissa.
Albumi antaa 62-vuotiaalle McCraylle mahdollisuuden loistaa vahvuuksillaan. Miehen voimakas baritoniääni on hyvin esillä ja kitara soi myös komeasti. Moni muukin asia natsaa hienosti. Kiekon sovitukset ovat ilmavia ja tyylikkäästi toteutettuja, soundimaailman ollessa täyteläinen. Ylituottamiseen ei mielestäni ole sorruttu, vaikka mukana on muutamalla biisillä jopa jousia ja taustalaulajia. Bonamassalla on syvä ymmärrys McCrayn musiikillista identiteettiä kohtaan.
Sisältönsä puolesta albumi tarjoaa täyteläisen musiikillisen kattauksen. Biisit ovat uusia ja laadukkaita kautta linjan. Niiden sanoituksista voi löytää terävää kommentointia, sarkastista huumoria ja positiivista asennetta.
Materiaalista valtaosa on rennosti kulkevia, keskitempoisia ja lievästi funkahtavia kappaleita. Tyyppiesimerkkinä toimii singlenäkin julkaistu, omaelämäkerrallinen Arkansas. Keskiöön kuuluvat myös vahvasti esitetyt, tunnepitoiset ja hieman mahtipontiset balladit. Näistä esiin nousee erityisesti levyn koskettava nimikappale, joka on omistettu kolme vuosikymmentä McCrayn managerina toimineelle ja viime vuonna kuolleelle Paul Kochille. Näissä hitaissa esityksissä korostuvat myös McCrayn vahva tulkintakyky sekä olennaiseen keskittyvä tiukka kitarointi. Kitaristi luukuttaa Gibsoniaan välillä kovaa ja korkealta, mutta hyvin tyylitietoisesti nyanssit halliten. Mielleyhtymiä soitannasta voi hakea vaikkapa 1970-luvun Freddie Kingin sekä Albert Kingin suunnilta.
Perinteisempää bluesiakin on tarjolla. Hidas ja intensiivisesti vedetty Roadhouse Blues kulkee vahvasti juuri edellä mainitun Albert Kingin hengessä. Without Love It Doesn’t Matter taas lainailee Howlin’ Wolfin Forty Four -biisistä osia, mutta kehittyy kuitenkin lopulta ihan omanlaisekseen sävellykseksi. Perusränttä Drinkin’ Liquor And Chasin’ Women on taas sitä itseään. Raidalla poikkeaa myös Joanna Connor. Muita vierailijoita albumilla ovat Warren Haynes, Reese Wynans ja tietysti Joe Bonamassa.
Vahvasti souliin kallellaan olevia sävyjä esittelevät omiin unelmiin uskomisen puolesta julistava Don’t Put Your Dreams To Bed sekä nyky-yhteiskunnan hektistä meininkiä hyvin kuvaava, maittavan grooven omaava Breaking News. Kiekolla kuullaan myös yksi pelkästään akustisen kitaran säestyksellä esitetty kappale. I Play The Blues päättää tämän hienon CD:n seesteisen tunnelmallisiin säveliin.
Levy on kerännyt kriitikoilta ansaitusti paljon suitsutusta ja ollut hyvin esillä alan lehdistössä. Tie on nyt avattu uudestaan laajemmankin yleisön tietoisuuteen 1990-luvun alun menestysvuosien jälkeen. McCray itse kokee ”uudestisyntyneensä” ja saaneensa kokonaan uuden uran tämän levyn myötä. Hän lisää olevansa optimistinen uransa tulevaisuuden suhteen. Albumin kuuntelun jälkeen McCrayn mielipiteeseen on helppo yhtyä.
J-P Berg
(julkaistu BN-numerossa 1/2023)
